Vaalipuheita

Kalevan vaalipuheiden verkkoversiossa julkaistiin tänään (6.4) minunkin kirjoitukseni.
Merkkien määrä Kalevan kirjoitukseen oli rajattu, niinpä julkaisen tässä samasta aiheesta hieman pidemmän tekstin.

Maantieteilijä Gillian Rose on kirjoittanut ja tutkinut naisten kokemasta lokeroinnista: siitä, mihin toiset olettavat heidän kykenevän, sekä rajoituksista, jotka ovat toisten heille asettamia. Meille vammaisille ja pitkäaikaissairaille on oma ”lokeronsa”, johon liitetään erilaisia stereotypioita ja usein negatiivinen arvolataus. Vammaisuuteen liitetään muun muassa ajatus ymmärtämättömyydestä ja kyvyttömyydestä pitää huolta itsestään. 

Käydessäni keskusteluja niin sosiaalisen median kautta kuin kasvotustenkin, ovat monet liikuntavammaiset äänestäjät harmitelleet sitä, että useat ehdokkaat puhuvat alentavasti tai ohittavat heidät kokonaan. Äänestäjiä harmittaa myös se, että heistä ollaan kiinnostuneita vain vaalien vuoksi. Otetaan esimerkiksi meidät vammaiset. Kuunnellessaan tyhjää sisällötöntä hattaraa, äänestäjä ymmärtää, ettei ehdokkaalla ole oikeaa mielenkiintoa ja ymmärrystä siitä todellisuudesta, jossa äänestäjä elää.

Kaupunginvaltuustossa, hallituksessa ja eri lautakunnissa esteettömyyteen liittyvät kysymykset, omaishoitajuus, vammaisten henkilökohtainen apu ja kuljetuspalvelumatkat näkyvät numeroina budjetissa. Euro puhuu ja säästää pitää. Kun puhutaan näistä monelle vammaiselle, pitkäaikaissairaalle ja ikääntyvälle kuntalaiselle tärkeistä asioista, puhutaan samalla heidän mahdollisuuksista omiin valintoihin ja hyvään elämään.

Kyse ei ole pelkästään rahasta, kyse on myös kontrollista ja vallasta. Kuljetuspalvelumatkojen ja avustajatuntien vähäinen määrä rajoittaa liikuntavammaisen henkilön elämää, vaikka näiden palvelujen tarkoitus on olla itsenäisen elämän mahdollistaja. Palvelujen ja tilojen saavutettavuus vaikututtavat myös vammaisten elämän taloudellisiin ja sosiaalisiin mahdollisuuksiin.

Esteet eivät ole pelkästään fyysisiä vaan niihin liittyvät myös asenteet ja erilaiset syrjivät käytännöt. Monesti nämä asenteet ja käytännöt ovat niin syvälle juurtuneita, ettei niitä edes huomata. Esimerkiksi voisin mainita linja-autonkuljettajan kommentin eräälle pyörätuolilla liikkuvalle naiselle: miksi sinä tänne bussiin tulet, kun teillä on niitä omia takseja.

Tämä on totta, mutta 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa on vähän. Jos haluat käydä kuukauden aikana enemmän kuin yhdeksän kertaa kodin ulkopuolella, on sinun yritettävä liikkua julkisilla kulkuneuvoilla. Esteellinen joukkoliikenne rajaa liikuntavammaisen kaupunkia pienemmäksi, samoin huonosti hoidetut jalkakäytävät. Kaupunkitila jakautuukin meille liikuntavammaisille kahteen eri osaan. On ne paikat ja palvelut joihin pääsee, ja ne jotka ovat meidän ulottumattomissa.

Lakeja ja asetuksia muutetaan kokoajan paremmaksi, hyvä niin! Tuoreimpana suurena edistysaskeleena voidaan pitää YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksien ratifiointia, joka tapahtui Suomessa (vihdoin ja viimein) 10.6.2016. Valtion ja tätä kautta myös kuntien velvollisuus on toimia vammaisten oikeuksien edistämiseksi ja syrjinnän poistamiseksi. Pelkkä laki ei ole riittävä, meidän kaikkien on myös omaksuttava uusi ajattelutapa ja toimittava sen edistämiseksi yhteiskunnassa. 

Linja-autossa matkalla vaalikopille. Kuva viime viikolta.